KIR_1

Gedichte eines Gedichtsängers konnten nicht in das Kalevala aufgenommen werden, weil ihm das Instrument fehlte. Mehr zur finnischen Folkloristik, siehe: www.finlit.fi

Elias Lönnrotin keräämättä jääneet runot

Tämä pieni tarina on samalla dokumentti tuhoutuneen tai kadonneen taiteen tutkimisen hankaluuksista. Mitä kauemmas historiaan mennään ja jos kertomus perustuu pääasiallisesti suulliseen perinteeseen, sitä vaikeammaksi tulee tosiasioiden selvittäminen. Ja aina on mahdollista, ettei tosiasioita olekaan, vaan kaikki onkin vain taitavaa sepitelmää. Aika on tämän Tuhoutuneen taiteen tutkimushankkeen pahin vastustaja. Lukuisissa vuosittain postittamissani apurahahakemuksissa olen painottanut kuinka tämän tutkimuksen suhteen eletään kriittisiä aikoja. Päivittäin monet henkilöt, joiden aikalaismuistot ovat olleet osa elävää historiaa vaipuvat eturivistä kalmistoihin.

Hyvä asia on se, että tiedon julkistaminen usein lisää tiedon määrää. Julkaistu dokumentti voi poikia kommentteja ja lisätietoja yleisön keskuudesta ja siten ratkaisevasti edesauttaa maailman kansojen yhteisen perinnön kartoittamista. Tässä valossa onkin ikävää, että monet arkistot ja museot rahastavat tutkimukseen ja julkistamiseen tarvittavilla dokumenteilla. Eikä siinä kaikki. Taannoin tiedustellessani eräältä saksalaiselta arkistosivun ylläpitäjältä edelleenjulkaisulupaa heidän kuvamateriaalilleni, kävivät he pikimmiten poistamassa k.o. kuva-arkiston netistä. Siinä missä tarvittaisiin yhteistyötä, myrskyävät poliittiset, taloudelliset ja esteettiset intohimot, johtaen yhä enenevään nurkkakuntaistumiseen ja tiedon pirstalisoitumiseen sekä katoamiseen.

Lämmin kiitos tässä edelläkirjoitetusta huolimatta niille lukuisille maalikoille, harrastajille, taidehistorian rautaisille ammattilaisille, seurakunnille, yhdistyksille, museoille, arkistoille ja säätiöille, jotka ovat suhtautuneet innostuneen myönteisesti Tuhoutuneen taiteen museo - hankkeeseen ja antaneet pyytettömän apunsa sille. Apua tarvitaan seuraavankin tarinan selvittämiseen... Siispä Itä-Karjalaan jonnekin 1800-luvulle.

Tarinan kertoja: Leo Shemeika Mäntsälän Nummisista, syntynyt 1937 Suistamossa, Koiton kylässä.

Lisäksi kertomusta on kommentoinut Raimo Shemeika Hollolassa.

Kyseessä lienee tosiseikkoihin perustuva anekdootti. Ei ole tietoa, menetettiinkö onnettomassa tapahtumienkulussa jotain ainutlaatuista runolauluaineistoa, mutta se on hyvin mahdollista.

PAINOTETTAKOON, ETTÄ OHEISEN MUUNTUNEEN JA OSIA KADOTTANEEN TARINANRIPPEEN POHJALTA EMME OLE KYENNEET AJOITTAMAAN JA PAIKALLISTAMAAN KERTOMUSTA.EMME MYÖSKÄÄN VOI OSOITTAA, ETTÄ TARINASSA MAINITUT HENKILÖNIMET OVAT OIKEITA! KAIKKI TARINAA TÄYDENTÄVÄ TAI SEN KYSEENALISTAVA TIETO ON TERVETULLUTTA. -adam-

Tarinan mukaan Elias Lönnrot vieraili Shemeikan pirtillä Ruodavusjärven itärannalla joskus 1860-luvulla [Lönnrot teki viimeisen tukimusmatkansa 1845 ja kuoli 1884]. Tarinan mukaan hän tapasi siellä joko Pedri tai Iivana Shemeikan [Tiettävästi Lönnrot tapasi Pedrin tämän ollessa 12 - vuotias.]Palattuaan Sammattiin [useiden matkojen alku- ja loppupiste oli Kajaani] hän muisti, "että jäihän niitä runoja vielä keräämättä" ja palasi vuoden kuluttua Shemeikkaan.

Täällä haastatelluksi aiottu runolaulaja tapasi runojentallentajan ja totesi hänelle: " Kaku ei ole soitinta millä soittaa, kun Ruotsin prihas otti ja maksoi hyvän hinnan."

Lönnrot " Tehdään uusi kannel".

Tekivät uuden kanteleen, kun talossa - kuten useimmissa siihen aikaan - tekotarpeet oli. Viikon laittoivat kannelta ja asettuivat sitten soitolle.

Ukko kannelta heläytti ja sanoi: "Ei tullut soiva kannel, ei tule lauluakaan."

Lönnrotia jo taival kutsui eteenpäin ja lähti. Kuoli runolaulajakin kolme päivää kanteleen valmistumisen jälkeen. Mitä jäi keräämättä? Sitä ei tiedä kukaan.

jt